Miten olla hyvä nainen kirja

Ruotsalaiskirjailija kertoo miksi #metoo-kampanja paisui vaaralliseksi massaliikkeeksi.

2018.03.19 00:37 hajamieli Ruotsalaiskirjailija kertoo miksi #metoo-kampanja paisui vaaralliseksi massaliikkeeksi.

Kirjailija Lena Andersson on yksi Ruotsin eturivin kirjailijoista. Hän rakastaa järkevää keskustelua. Tässä jutussa Andersson kertoo, miksi #metoo-kampanja ei ole sellaista.

Laura Hallasmaa HS
Julkaistu: 18.3. 2:00, Päivitetty: 18.3. 9:43
KIRJAILIJA Lena Andersson esittää toiveen:
”Kirjoita se niin, että minua ei karkoteta maasta.”
Mutta miksi Anderssonin pitäisi pelätä karkotusta? Hän on kotimaassaan Ruotsissa arvostettu kirjailija ja tunnettu keskustelija.
Andersson kirjoittaa teräviä kolumneja ja ilmaisee mielipiteensä kylmänviileästi aiheesta kuin aiheesta.
Kuluneella viikolla kirjailija vieraili Helsingissä, koska hänen romaaninsa pohjalta tehty näytelmä tuli ensi-iltaan Lilla Teaternissa.
Tällä kertaa on tarkoitus puhua länsinaapurin #metoo-kampanjasta. Viime syksynä alkanut kampanja toi julkisuuteen naisten kokeman seksuaalisen ahdistelun ja häirinnän.
Ruotsissa #metoo-kampanja sai poikkeukselliset mittasuhteet. Alalla kuin alalla kerättiin adresseja ahdistelua vastaan.
Andersson avaa häirintäkeskusteluun sellaisen näkökulman, jota ei liiemmin ole julkisuudessa perattu.
Hän pitää kampanjaa vaarallisena massaliikkeenä, josta ei voi seurata mitään hyvää.
”Olen aina hieman peloissani näistä massaliikkeistä. Niissä ihmiset lopettavat ajattelemisen ja toimivat yhdessä vain tunteeseensa vedoten.”
Andersson tietää, että hänen mielipiteensä eivät ole kaikille mieluisia. Se on käynyt selväksi kotimaassakin, jossa hän on joutunut kiivaisiin väittelyihin aiheesta.
”Olet huono ihminen, jos sanot jotain vastaan. Syyllistät naista. Mutta ymmärtääksesi tilannetta, sinulla pitää olla koko kuva.”
Sellaista kokonaiskuvaa ei Anderssonin mielestä #metoo-kampanjassa välity.
DAGENS NYHETER paljasti viime syksynä yhden ahdistelijan nimellä Kulturprofilen, kulttuuriprofiili. Varsin pian lehdistössä alkoi kiertää ahdistelijan oikea nimi. Useampi nainen syytti ranskalais-ruotsalaista kulttuurivaikuttajaa ahdistelusta.
Ruotsin syyttäjälaitos totesi viime viikolla, ettei kulttuuriprofiilia kohtaan esitetyillä syytteillä ole juridisia perusteita. Se ei paljon enää paina.
Anderssonin mielestä monissa ahdistelutapauksissa sosiaalinen rangaistus on paljon suurempi kuin tehty rikos. Syytetty menettää työnsä, uransa, maineensa ja ehkä jopa perheensä.
”Seksuaalinen häirintä, seksuaalinen ahdistelu ja raiskaus ovat pahoja asioita. Ei sitä tarvitsisi edes sanoa, koska se on itsestään selvää”, Andersson sanoo.
Hän peräänkuuluttaa järkevää keskustelua ongelmasta, eikä halua kauhutarinoita ja syyttelyä.
Miehet eivät Anderssonin mielestä pysty puolustautumaan, koska heitä syytetään jo valmiiksi. Se lamaannuttaa keskustelun.
Ja jos naisia ei ennen uskottu missään, niin nyt uskotaan kaikessa.
”Sanotaan, että kaikki mitä naiset sanovat on pyhää. He eivät voi valehdella. He eivät voi sanoa asioita saadakseen etuja”, Andersson luettelee.
”Ja mitä tahansa miehet sanovat, se ei ole kiinnostavaa. Koska nyt naisten pitää puhua. Minusta tämä ei ole hyvä tapa käsitellä näitä asioita.”
Eikä Andersson usko, että kaikki #metoo-kampanjan nostattamat tarinat ahdistelusta ovat todenmukaisia. Vaikeaksi asian tekee se, että seksi on yksityistä. Siinä on aina jotain enemmän kuin mitä ulkopuoliset saavat tietää.
”Meillä kaikilla on taipumus leikata tarina niin, että se sopii omaan näkökantaamme.”
Andersson ei pidä siitä, että kaikki syytökset vihjailusta raiskaukseen menevät samaan koriin. Eikä siitä, miten vanhojen kaivelu johtaa helposti vääriin syytöksiin.
”Joku ehkä kymmenen vuotta myöhemmin tajuaa, että ahaa, minut raiskattiin. Jos sinut raiskattiin, etkä tajunnut sitä silloin tapahtumahetkellä, sinua ei raiskattu”, Andersson sanoo ykskantaan.
Kampanjan vuoksi seksuaalista ahdistelua ei ole käsitelty vain huonona käytöksenä vaan miehistä on maalattu pahoja.
”Se kuulostaa kuin olisimme tekemisissä hirviöiden kanssa. Kuin naiset olisivat Pohjoismaissa huonommassa tilanteessa kuin Saudi-Arabiassa. Se ei ole totta.”
Mihin #metoo voi sitten Anderssonin mielestä pahimmillaan johtaa?
”Pahimmillaan hyvin vihaisiin miehiin, joita syytetään vain sen perusteella keitä he ovat. Ei siksi, mitä he ovat tehneet. Ja sitten he saavat jotenkin vallan.”
Mutta todennäköisempi uhkakuva Anderssonin mielestä on, että sukupuolten välinen jännite kasvaa liian suureksi. Tällöin taannumme tilanteeseen, jossa naiset ovat yksi ryhmä ja miehet ovat toinen ryhmä.
”Silloin ajattelemme olevamme hyvin erilaisia, emmekä tule toimeen sen vuoksi.”
Ja sellaista tilannetta kirjailija ei halua.
KESKUSTELUA, keskustelua, keskustelua. Sitä Andersson peräänkuuluttaa.
Ja keskustelua hän myös rakastaa.
Eikä mitä tahansa jaarittelua vaan järkevää. Sellaista, jossa argumentit merkitsevät jotain, eikä keskustelukumppanin ajatuksia vähätellä, vaikka hän kuuluisi toiseen ryhmään kuin itse.
”Ehkä keskustelulla ei tule ratkaisua, mutta ainakin siinä tulee tietoiseksi toisen ajatuksista.”
Eikä #metoo läpeensä paha kampanja Anderssonin mielestä ole.
”Jos se kasvattaa tietoisuutta aiheesta, niin hyvä, mutta minusta se olisi voitu tehdä toisella tavalla.”
Kirjailijan mielestä fiktio olisi yksi hyvä tapa käsitellä seksuaalista ahdistelua.
”Fiktio on hyvä kuvailemaan syitä ja seurauksia. Silloin ymmärtää paljon enemmän.”
Kokonaisuuden hahmottaminen on Anderssonin mielestä avainasemassa. Ahdistelutapauksissa ei ole kuin ihmisen sana tapahtuneesta. Ei kokonaiskuvaa, ei syy ja seuraus -suhteita. Irralliset tarinat ahdistelutapauksista eivät kerro hänen mielestään mitään.
”Monet niistä tarinoista ovat minusta täysin käsittämättömiä ja epäloogisia. En tunnista ihmisiä niissä”, Andersson sanoo.
”Ja minä olen kuitenkin kirjoittanut kaksi kirjaa miehistä, jotka ovat vastuuttomissa suhteissa.”
ANDERSSONILTA on suomennettu kaksi romaania: Omavaltaista menettelyä (Egenmäktigt förfarande) ja Vailla henkilökohtaista vastuuta (Utan personligt ansvar). Molemmat kertovat naisesta, joka ajautuu epäonnisiin miessuhteisiin.
Omavaltaista menettelyä sai kuluneella viikolla myös ensi-iltansa teatterisovituksena Lilla Teaternissa. Sen tähden Andersson vieraili Helsingissä. Ruotsissa kirjasta on esitetty teatteriversio aiemmin parissa eri kaupungissa.
Omavaltaista menettelyä suomennettiin vuonna 2014. Siinä päähenkilö Ester Nilsson rakastuu taiteilija Hugo Raskiin, mutta ei saa vastarakkautta. Tai ainakaan sellaista rakkautta kuin toivoisi.
Esterin ja Hugon ajatukset tilanteesta ovat erilaiset. Tapailun, syvällisten keskustelujen ja kolmen yhteisen yön jälkeen Ester uskoo, että suhteella on tulevaisuus. Hugo taas ei aiokaan rakentaa Esterin kanssa tulevaisuutta. Tuskin aikoo kenenkään kanssa.
Älykäs ja looginen nainen ajautuu epäloogisesti sinnittelemään suhteessa, jota ei ole.
Tästä epäsuhdasta romaani kertoo.
Andersson oli jo jonkin aikaa ollut kiinnostunut suhteiden laadusta ja siitä, kun joku haluaa jotain enemmän kuin toinen. Miten heikoksi sellainen suhde tekee järkevänkin ihmisen. Ja kuinka kiusallista toisen riippuminen on suhteen välinpitämättömälle osapuolelle.
”Se oli mielenkiintoista panna järkevä ihminen siihen tilanteeseen. Mitä tapahtuu tunteille, ja kuinka käsittelet niitä järkevästi.”
Kuulostaa omakohtaiselta. Eikä Andersson juoruilta säästynytkään.
Kun Omavaltaista menettelyä julkaistiin Ruotsissa, lehdissä alkoi kiertää huhu, että Hugo Raskin hahmo olisi suoraan elokuvaohjaaja Roy Andersson. Ohjaaja kertoi, että hänellä oli ollut suhde Lena Anderssonin kanssa.
Kirjailija sivuuttaa huhut huhuina, eikä kirjaa pidä lukea kuin omaelämäkertaa.
”Mielestäni se satuttaa kirjaa. Fiktio on fiktiota, ei sillä ole väliä, mistä se tulee.”
Anderssonin mielestä elämäkerrallinen tulkinta myös häiritsee lukijaa. Kirjailijan ja lukijan välillä kun on sopimus siitä, että kirja on fiktiota eikä autobiografia.
Luomiaan hahmoja pitää joka tapauksessa ymmärtää, jotta niistä voi kirjoittaa.
”Olen ollut kaikki nämä hahmot. Olen ollut Hugo, olen ollut Ester.”
Andersson ei myöskään halua ajatella, että kirja kertoisi jotain siitä, mikä on miehen käytöstä ja mikä naisen käytöstä. Päähenkilö Ester on tavallaan käytökseltään sekä mies että nainen: aggressiivinen saalistaja, joka jatkaa kunnes saa sanan kyllä.
”Hän käyttäytyy samalla tavalla kuin miehet ovat käyttäytyneet fiktiossa satoja vuosia.”
Kirjojen päähenkilö ei siis määrity sukupuolensa kautta. Sekä mies- että naislukijat ovat löytäneet Esteristä piirteitä, joihin he samaistuvat.
”Tähtäsin aina tähän universaaliin ihmisolentoon. Hänellä vain piti olla joku sukupuoli.”
NAINEN voi olla kuin mies. Kuulostaa nykyfeminismin ilosanomalta. Andersson ei juuri välitä tämän hetken feminismistä.
”En ymmärrä, mitä feminismi tarkoittaa enää”, Andersson sanoo.
Hänen mielestään feminismi näyttää nykyään olevan osa identiteettipolitiikkaa.
”Minulle se näyttäytyy sillä tavalla, että pelkästään naisena oleminen on feminismiä. Joten kaikki mitä nainen tekee on feminismiä.”
Se on Anderssonin mielestä outo määritelmä. Feminismin kun pitäisi olla käsite tai idea, ei niinkään osa identiteettiä. Andersson tähtää siihen, ettei sukupuolella ole väliä.
”Sen ei pitäisi merkitä mitään oletko mies vai nainen. Monet feminismit sanovat nykyään, että se on myös heidän tavoitteensa, mutta en näe sitä käytännössä.”
Miten se näkyisi käytännössä? Anderssonin mielestä niin, että naisista ei ajateltaisi, että he pitävät tietyistä asioista ja heillä on tietyt ongelmat.
Sitten Andersson alkaa puhua kuukautisista. Länsinaapurissa on käynnissä samanlainen trendi kuin meilläkin. Kuukautisista puhuminen julkisesti ja menkkataide ovat isoja juttuja myös Ruotsissa.
Sitäkään Andersson ei ymmärrä. Miksi kuukautista pitäisi puhua jotenkin erikoisena asiana. Sehän on yksityinen asia, joka ei kiinnosta ketään. Tai ei ainakaan Anderssonia.
”En mielestäni piilota kuukautisiani siksi, että olen nainen tai koska naisia katsotaan alaspäin. Piilotan ne, koska se on intiimiä. Se on yksityisasiani.”
LOPUKSI Andersson haluaa puhua uudesta romaanistaan, joka ilmestyy Ruotsissa huhtikuussa. Se kertoo ruotsalaisista.
Svean poika – Kertomus kansankodista on tarina tyypillisestä ruotsalaisesta 1900-luvulla. Siinä kolmen sukupolven aikana kansankoti rakennetaan, eletään onnelaa ja lopulta koko rakennelma pilataan.
”Se on Ruotsin draaman kaari.”
Suomennos romaanista saadaan näillä näkymin syksyllä.
Jos Andersson rakastaa keskustelua, niin kyllä hän rakastaa myös kirjoittamista.
”Olen todella kiintynyt kirjoitettuun kieleen ja siihen, mitä sillä voi tehdä”, hän kertoo.
”Kirjoittamalla voi vaikuttaa lukijaan. Ei manipuloimalla, vaan kirjoittamalla niin rehellisesti kuin voi siitä mitä ajattelee tai näkee, ja sitten lähettää sen toiselle. Se on lähes ihme.”
Juttu löytyy myös osoitteesta https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005607978.html
submitted by hajamieli to Keskustelu [link] [comments]